I cant tell if it hurts.

It burns.

And I have dreams that aren't dreams.

What is this fuckery?

Kolme päivää musta on tuntunu kaikkivoipaiselta, tosin ei ihan putkeen. Välillä iskee pieni hetki surullisuutta, jostain olemattomasta. Miksi en tunne mitään?

Pystyn antamaan osan itsestäni muille ilman ongelmia, mutta jos huomaan ettei se ollut viisasta ja minua on satutettu pitkään ja turhaan olen itkenyt minusta tulee hirviö. En halua olla hirviö, se en ole minä. Voinko minä oikeasti olla paha? Pää taitaa vaan temppuilla. Olen jo kauan pysynyt erossa kaikesta siitä mitä päässäni liikkuu. En ole antanut sen häiritä, mutta nyt tunnen olevani voimallisempi kuin koskaan ja tiedän että pystyn tekemään mitä vain. Pidän tästä, mutta tavallaan en. Tykkään surullisesta minästäni, tai en tiedä enään.

Now my eyes are open and my heart is closing.

Kaikesta huolimatta ( valehtelusta, pettämisestä, hyväksikäytöstä jne.) on surullista, että tämä meni näin. Miten luulin että se ihminen on oikeesti aito :D naurattaa


I AM FREE.

Tavanomainen käynti

Tänään näen hänet ensi kertaa. Minua epäilyttää miten hän suhtautuu minuun. Toisaalta kaikki muutkin tälläiset tapaamiset ovat menneet hyvin ja he ovat olleet todella ymmrätäväisiä. Silti minua kauhistuttaa hieman. Se voi johtua hunoista kokemuksista muiden kuin psykologi vierailuihin liittyvien lääkäreiden kanssa. Keskussairaalan henkilökunta joutuu katselemaan kaiken näköistä ja ehkä he ovat kyllästyneet ihmisiin. Kävelen käytävää pitkin kerrostalon käytävässä ja pimpotan ovikelloa. Aloin soittamaan sitä toukokuusta asti tosin tilat vaihtuivat viime kuussa. Ennen kuin ehdin jättämään ajatukseni ovikelloon ovi avautui.

''Hei, tule peremmälle'' psykologi sanoi tavallisen tervehtimis riitin mukaan.
''Moi'', tervehdin astuessani sisään.

Kävelimme hänen huoneeseensa. Seinät olivat niin kolkot. Minun mielestäni seinällä roikkuvat oudot taulut häiritsivät silmiäni aina kun saavuin tähän huoneeseen. En kuitenkaan koskaan ole antanut niiden häiritä muulloin kuin tullessa ja lähtiessä. En anna minkään häiritä arvokasta tuntia.

Kättelemme ennen kuin istun alas.

Mielestäni häiritsevää on kun välillä rupean pohdiskelemaan hänen elämäänsä. Mietin onko hän tyytyväinen itseensä, onko hän kuinka usein surullinen, mitä hän oikeastaan ajattelee minusta. Ehkä hän ei vain voi sanoa ammattinsa takia, että olen säälittävä. Usein tuntuu myös ihan kuin hän manipuloisi minua. Ei pahalla tavalla tietenkään. Meinaan, että ehkä hän sanoo asioita, sillä hän ajattelee minun tarvitsevan kuulla jotai sellaista. Ja minusta tuntuu että menen lankaan.


''Olen huomannut kuinka paljon ihmissuhteet vaikuttavat minuun, ja vaikka huomaan sen en tee mitään,
haluan ja tarvitsen, että niin sanotut ystäväni näyttäisivät ymmärtävän persoonallisuuttani ja ''antavan armoa. '' sanoin samalla kun hän tutki kasvojani tekiessään muistiinpanoja.
''Etenkin hänen.'' jatkoin hänen vieläkin ollessa hiljaa ja kirjottaessa.
''He tietävät, että yritän olla avulias, kiltti, en pyydä mitään.. annan heidän periaattessa tehdä minulle mitä vain.. '' pidin hengähdystaukoa kun sanojen puskeminen ulos oli hankaloitunut.
Hiljenin ja syvennyin mietteisiini. En ymmärtänyt mitä kaikki kiltteys merkitsee, se on minulle liikaa ajatella sitä koska pidän siitä mutta inhoan sitä.

Yliajettu

Makaan sängyllä hänen vieressään. Hän taitaa jo pian nukahtaa. Minä jään siis valvomaan ja ajattelemaan toisin sanoen kärsimään. Ei se hänen vikansa ole. Se etten saa unta. Saatan olla katkera, mutta ei se vaikuta mihinkään.

Häntä katsoessani sisälläni tuntuu aivan sietämättömältä. Hän ei koskaan tule olemaan minun. Ajatus saa minut pois tolaltani. Silmistäni pääsee vapaaksi pari pisaraa. Kipu on sietämätön. Miksi minä haluan tämän ihmisen. Katson häntä. hän on suloinen, kaunis. Hän on myös itsekäs, ilkeä ja en oikein tiedä mitä. Puristan häntä lähemmäs itseäni. Hän on hereillä. En tiedä näkeekö hän minua.

''Mikä hätänä?'' Hänen suloisen äänensä kysyy.
Olen aivan hiljaa. Pääni sisällä ajatukset alkavat tekemään töitä nopeammin. Miten selittäisin hänelle miltä minusta tuntuu. Miten selitän, että hän tekee minusta maailman surullisimman olennon. Melkein tukahdun tunteeseen, joka on kovin selittämätön. Hän tekee minusta onnellisen, mutta silti tekee minusta surullisen. Annan hänelle kaiken minusta, minä olen hänen. Miksi minä en saisi häntä?
Pitkän pohdinnan jälkeen raotan suutani.
''Tuntuu turhautuneelta'' sanon tuskaisesti.
''Miksi?'' hän kysyy väsyneesti.
''Haluan sut lähemmäs ja lähemmäs, eikä mikään tunnu riittävän.'' saan sanat vaivoin suustani. Enkä saa helpotusta sanomalla niitä kuten odotinkin. Yritän etsiä uusia sanoja. Mitä jos sanoisin näin. Ei se ole riittävä ilmaisu. Sydämeni pakahtuu ja haluaisin niin kovasti repiä sen rinnastani. Voisin yhtä hyvin heittää sen pois. Siitä ei ole mihinkään. Kun pääsen taas todellisuuteen ajatauksistani huomaan hänen kääntäneen päätään. Hän rupesi nukkumaan. Melankolia valtaa mieleni. Tuntuu yliajetulta metsäkauriilta. En usko, että näin olisi käynyt jos tässä en olisi minä. Sitä toista hän kuuntelisi loputtomiin vaikkei olisi nukkunut vuoteen.

''Ja vaikka tiedän että viereeni sut hetkeks vielä saan pian saapuu yö ja aina se vie sut, vie sut vaan''

Tunteja maatessani ja huomatessani hänen  nukkuvan syvää unta hiivin pois hänen vierestään. Päätän ottaa rauhoittavia saadakseni unta. Menee vielä jonkin aikaa kunnes uni saapuu vihdoin lievittämään tuskaani. Aamulla saan taas suukon ennen kuin Kultani  painaa ulko-oven kiinni takanaan ja unohtaa minut.

Wasted youth

Tänään juomaan. Ehkä baariin. Mistä vetoo ni oon iha ympäri päissäni.


Don't you think I could tell that you were trying to
Make a fool out of me

Such a paradox, 
Isn't it, isn't it?

Ikkunasi

Se oli hairahdus

se viesti.

Annoin muistojen tulla

valo, verhot

Sun ikkunassa on valoa

ja mun on pakko vilkaista

''ei tällä kertaa'', sanon

kaikesta huolimatta 

tiedän että katson

joskus näen muutakin kuin verhot

harvoin.